Mari Käyhkö kieltäytyi pitkään toimittajien haastatteluista ja paneelikeskusteluista, koska koki paljastuvansa huijariksi. Taustalla oli vieras, outo ja vähempiarvoinen olo sekä häpeä itsestä.
Käyhkö on Itä-Suomen yliopiston sosiologian yliopistonlehtori. Hän on tutkinut yli 15 vuoden ajan työläistaustaisia naisia, jotka opiskelevat ja työskentelevät yliopistossa. Hän tutkii erityisesti naisia, mutta on saanut palautetta myös työläistaustaisilta miehiltä.
– Käsitys itsestä muuttuu hitaasti. Yksilö kokee osittain itsensä, että hänessä elää työläistaustainen tyttö, josta ei pitänyt tulla yhtään mitään tai jolle saatettiin jossain yhteydessä sanoa, että sinusta ei ole mihinkään.
Käyhkö muistaa yhä opinto-ohjaajan sanat.
Hän on talonmiehen tytär.
– Olen saanut kauhean pitkään tehdä työtä, että ajattelen minulla olevan oikeus sanoa ja näkyä. Se, että omilla ajatuksillani on yhtäkkiä arvoa, on outoa. En yhäkään oikein pidä olla katseiden kohteena.
Hiljainen väitöstilaisuus
Väitöskirjassaan vuonna 2006 Käyhkö tutki työläistaustaisia siivoojaksi opiskelevia naisia. Vanhemmat olivat katsomassa väitöstilaisuutta.
– Menimme syömään emmekä puhuneet väitöstilaisuudesta. Ohitimme väitöskirjan aiheen, mutta toisaalta se ehkä kuvaa työläistaustaani. Opiskelustani ei ole sen enempää keskusteltu.
Väitöskirjan julkaisun jälkeen Käyhkölle syntyi ajatus siitä, että yhteiskuntaluokista pitäisi puhua enemmän. Taustalla oli myös omakohtaiset kokemukset työläistaustasta.
– Perusidea on se, että luokka ei häivy mihinkään ihmisestä tai lakkaa olemasta sen jälkeenkään kun yksilö menee yliopistoon. Se on hyvin sosiaalisesti periytynyt kysymys, millaiset elämän reitit tai koulutuspolut yksilöillä on.
Tutkimusten pohjalta Käyhkö kertoo, että työläistausta näkyy nuoressa naisessa esimerkiksi ulkopuolisuuden kokemuksena ja riittämättömyyden tunteina, epävarmuutena ja huijarisyndroomana.
– Tämä voi näkyä alisuorittamisena. Ei uskalleta tarttua mahdollisuuksiin, joihin yksilöstä olisi, koska ihminen epäilee itseään. Tällaiset itse-epäilykset ovat hyvin yleisiä. Tai sitten ylisuoritetaan, ettei paljastuttaisi huijariksi.
Toisaalta työläistaustaisilla naisilla on usein myös näyttämisen halu vanhemmille, koska he kärsivät herkästi kehumisvajeesta.
– Aika moni on pärjännyt koulussa erinomaisesti, mutta kotona sitä ei ole jotenkin ymmärretty. Se on jäänyt hyvin näkymättömäksi tai toissijaiseksi asiaksi, mikä kuvaa laajemmin sitä, että työläisperheissä kouluttautuminen ei välttämättä ole koko elämää ja arkea muovaava, tärkein asia.
Työväenluokkainen keskustelukulttuuri on erilaista verrattuna akateemiseen. Se on tyypillisesti arkeen kohdistuvaa. Vanhemmat saattavat keskustella siitä, mitä tänään on ruoaksi. Tai sitten siitä, montako kuukkelia ulkona lensi.
– Keskiluokkainen keskustelu on enemmän asian tiloja pohdiskelevaa kuin arkeen kytkeytyvää. Kyllä se harmittaa myös vanhempia, että ei ole keinoja tai ymmärrystä puhua nuoren kanssa, vaikka haluaisikin olla mukana hänen maailmassaan.
Taustalla tässä on se, että yliopisto paikkana on vanhemmille vieras. Vanhemmilla ei ole siitä omakohtaista kokemusta eikä aina sanoja kysyä tai puhua.
Tämän myötä maailmat helposti eriytyvät ja oma lapsi voi muuttua osin jopa hiukan vieraaksi.
Käyhkö kertoo tutkimuksessaan nousseen esimerkin isästä, joka itki tytön selän takana. Hän vieraantui tyttärestään, koska ei osannut keskustella hänen kanssaan.
Tai isä, joka oli kehunut peliporukalleen kouluttautunutta tytärtään.
– Omille lapsille sitä ei sanota ääneen, etteivät he ylpistyisi. Voi olla hyvin monenlaisia tunteita, mutta niistä ei keskustella.
Vaikeneminen näkyy yhteiskunnassa muutenkin. Käyhkö on huolissaan siitä, ketkä Suomessa pääsevät ääneen.
Työläistaustaiset lapset syrjässä
Tänä päivänä omalla taustalla on suuri merkitys lapsen koulumenestykseen: tämä näkyy esimerkiksi koulujen eriytymisenä.
Yhteiskunnassa pääsevät tänä päivänä ääneen Käyhkön mukaan keskiluokkaiset, akateemiset vanhemmat.
Työläistaustaiset ovat syrjässä keskustelusta. Usein keskustelu koulunkäynnistä on hyvin keskiluokkaista.
– Kysymys ei ole siitä, että akateeminen perhe on kulttuureiltaan hienompi ja parempi. Elämme keskiluokkaisessa yhteiskunnassa ja keskiluokkaisista arvoista ja resursseista hyötyy eri tavoin.
Akateemisten, keskiluokkaisten perheiden arki rakentuu lasten koulunkäynnille. Tämä näkyy esimerkiksi harrastuskysymyksissä.
– Keskiluokkaiset vanhemmat pyrkivät petaamaan lapsilleen hyvää ajatellen hyvät resurssit elämää varten. Lapsilla pitää olla kehittäviä harrastuksia, joista he hyötyvät esimerkiksi koulumaailmassa.
Käyhkön mukaan tämä on huolestuttavaa, koska työläistaustaiset lapset jäävät herkästi yksin kouluvalintojen keskellä. Näin kävi myös Käyhkölle itselleen.
– Koulunkäynti oli minun oma juttu. Kukaan ei minua ohjannut tai myöskään toisaalta vaatinut. On todella huolestuttava ilmiö, että olen tavannut paljon työläisperheiden nuoria, jotka eivät ole uskoneet itseensä.
Tutkimuksissa on noussut tässä yhteydessä esiin termi kehumisvaje. Vanhemmat eivät ole kehuneet työläistaustaisia naisia heidän suorituksistaan, vaikka he ovat pärjänneet koulussa.
– Kouluttautuminen ja hyvä menestys on jäänyt näkymättömäksi kysymykseksi ja se selvästi tuottaa käsityksen siitä, että minä en riitä. Tämä jatkuu myös ylipiston arjessa. He kokevat sielläkin olevansa yksin ja omillaan.
Yksittäisen keskiluokkaisen ystävän tai opettajan esimerkillä voikin olla suuri merkitys sille, että lapsi uskoo itseensä.
Lapsi muistaa matematiikan opettajan kommentin, että sinun kannattaisi hakeutua opiskelemaan alaa.
– Tai sitten yllättäen on saatettu mennä keskiluokkaisen ystävän perässä lukioon ja jotenkin maailma ja mahdollisuudet avautuvat hiljalleen sitä kautta.
S2-keskustelu eli se, kuinka paljon suomea toisena kielenä opiskelevia lapsia on missäkin kouluissa, kertoo sekin eriarvoistumisesta kouluissa. Tällä Käyhkö viittaa keskusteluun, jota aiheen ympärillä käytiin.
– Ongelmallista siinä on se, että tähän kytkeytyy tietynlainen lahjakkuuspuhe, jossa oli keskiluokkaisten vanhempien intressit ja resurssit.
Maahanmuuttajat ja työläistaustaiset nuoret voivat olla hyvin lahjakkaita, mutta he jäävät herkästi sivuun.
– Kysymys ei ole vain painotuksista vaan siitä, että keskiluokkainen vanhempi haluaa oman lapsen johonkin piiriin ja pois jostain toisesta negatiiviseksi katsotusta ympäristöstä.
Käyhkön ratkaisu koulujen eriytymiseen on se, että yhteiskuntaluokat tehtäisiin näkyviksi.
Kotoisa olo roskia keräämässä
Työläistausta ei katoa ihmisestä senkään jälkeen, kun hän menee työelämään. Huijarius, häpeä ja riittämättömyyden kokemus voivat näkyä työläistaustaisilla sielläkin.
– He puhuvat siitä, että he eivät halua professoreiksi osin, koska he eivät usko itseensä ja koe olevansa urakeskeisiä ihmisiä. Se on kaukana siitä ajatuksesta, mikä on heidän mielestään oikeaa työtä. Opetustyö koetaan enemmän oikeana työnä.
Käyhkö itse harrastaa roskien keräämistä ja tuntee olonsa siellä usein paljon kotoisammaksi kuin yliopistolla.
– Äitini siivosi kauppatiloja. Jotenkin arvot ja toinen maailma puskevat hyvällä tavalla läpi siihen akateemisuuteen, mutta tämän tiedostaminen on vaatinut paljon aikaa. Olen nyt saanut sananvaltaa ja minua kuunnellaan.