Merirosvoksi pukeutunut nainen astelee hiekkaiselle lentopallokentälle. Korkokengän korot pureutuvat syvälle hiekkaan, ja nainen horjahtaa. Valokuvataiteilija Antti Karppinen kiiruhtaa laudanpätkän kanssa naisen luo ja asettelee sen tämän jalkojen alle tueksi.
Ollaan Syväniemessä järven rannalla puiden lehtiä pyörittävässä tuulessa ja kirkkaassa auringonpaisteessa.
Valokuvaaja Janne Ylitalo etsii oikeaa kuvakulmaa merirosvonaiseen. Toistakymmentä kuvaajaa on kokoontunut Syväniemeen kolmipäiväiselle kurssille opiskelemaan digitaalista valokuvaustaidetta Karppisen johdolla. Karppinen on kuopiolainen palkittu kuvaaja, ja haluaa siirtää osaamistaan eteenpäin uusille kuvaajille tässä harvinaislaatuisessa työpajassa.
Hiekka lentää tuulessa silmiin. Merirosvonainen näyttää tympääntyneeltä. Niin pitääkin, sillä se on tunne, jonka Ylitalo haluaa kuvaansa tallentaa.
Aitoa kuvaa ei korvaa mikään
Digitaalinen valokuvataideteos – tai komposiittikuva, joksi sitä myös kutsutaan – rakentuu eri osista, leikkaa-liimaa-menetelmällä. Kaikki pohjautuu taiteilijan omaan visioon, jota pala palalta rakennetaan todeksi.
Kun esimerkiksi dokumentaarisessa valokuvauksessa kuvaaja haluaa tallentaa jonkin olemassa olevan tilanteen, näkymän tai ihmisen, digitaalisessa taiteessa asetelma on päinvastainen: rakennetaan eloon jotain, mitä ei ole olemassa.
Järvenlahden toisella laidalla hääritään soutuveneen kimpussa. Siellä istuu köysiin pyöritelty Jack Sparrow, Pirates of the Caribbean -elokuvien merirosvo – nyt tosin englantilaisen imitaattorin esittämänä.
Kuvaaja Pasi Jussila asettelee valaisimia veneen ympärille. Asetelma on haastava; kuvataan suorassa auringonpaisteessa ja suomalaisessa järvimaisemassa, vaikka tavoitteena on toteuttaa teos, jossa köytetty Sparrow lipuu veneellä synkästä luolasta.
Väistämättäkin asiaa ymmärtämätön alkaa pohtia: jos ollaan digikuvauksen kurssilla, miksi pitää mennä näin vaikean kautta? Eikö koko kuvaa voisi vain rakentaa tietokoneella?
Tähän Jussilalla on vastaus:
– Ihmisiä ei ikinä voi saada riittävän aidon näköisiksi digitaalisesti rakentamalla tai valotuksia oikeanlaisiksi. Ne on tehtävä itse kuvaamalla.
– Ja sitä paitsi, siitähän koko digitaalisessa taiteessa on kyse: erilaisten osien yhdistämisestä toisiinsa, siitä, että taiteilijan visio saadaan kuvassa parhaalla tavalla julki, Ylitalo jatkaa.
Rajana vain taiteilijan oma pää
Jussilan kuva on täysin hänen mielikuvituksensa luomaa. Tarkkaa prosessia idean syntymiseen hän ei oikeastaan osaa kuvata. Paljon luovaa työtä, ajatuskaaosta ja lopulta niistä kirkastunut idea.
– Lopullinen kuva rakentui mieleeni, kun tulin kurssille paikan päälle ja näin maisemat sekä mallit, hän kertoo.
Tässä taiteenlajissa kaikki on mahdollista. Mielikuvituksessaan voi rakentaa minkälaisen asetelman ja tarinan tahansa, sillä digitaalinen valokuvataide ei tunne rajoja. Enemmänkin kykyjä vaaditaan siinä, että osaa rajata ideoistaan toimivan kokonaisuuden.
– Siinä helpottaa, että on rakentanut kuvaan vahvan tarinan, viestin siitä, mitä haluaa sanoa, ohjeistaa Antti Karppinen.
Ideat piirtyvät suunnitelmaan, rautalankaversioon tulevasta teoksesta. Se on tärkeä ohjenuora, jotta kuvaaja tietää miten teoksensa toteuttaa. Sitten lähdetään etsimään visiota parhaiten tukevia paloja erilaisista lähteistä. Osa on itse otettua kuvaa ja osa kuvapankista saatavia, osa taas rakennetaan digitaalisesti elementtejä lisäämällä.
Suunnitelmallista työtä ja kestäviä istumalihaksia
Mutta nyt ollaan vielä järven rannalla hiekat ilmaan nostattavassa tuulessa.
Ylitalo ja Jussila napsivat kuvia omiin teoksiinsa eri kulmista, vaikka lopulta vain kaksi niistä käytetään – toinen Jack Sparrow'n ja toinen merirosvonaisen hahmosta. Valotuksen on oltava täysin oikea, ja materiaalia teoksen jatkokäsittelyyn saatava riittävästi.
20 minuuttia, ja kuvat on otettu. Tämä on koko työprosessin nopein vaihe. Suunnitteluun käytetään tällä kurssilla aikaa melkein kokonainen päivä, käsittely- ja viimeistelytyöt vievät pitkän päivän.
– Kyllä tämä eniten vaatii pitkäjänteisyyttä ja istumalihaksia. Hiomista on paljon, kuvaajat pohtivat.
Jos helposti asiaa kuvaisi, voisi taiteenteon nähdä jonkinlaisena pelinä. Ehkä se juuri taiteilijoita tässä kiehtookin?
– Tämä on fantasiataidetta, ja se innostaa osaa valokuvauksen harrastajista. Toisaalta se myös jakaa valokuvaajat kahtia niiden kesken, jotka eivät vanno suuren kuvankäsittelyn nimeen, Karppinen kuvailee.
Antti Karppinen vie vielä omassa taiteessaan digitaalisen käsittelyn aivan sen äärilaidoille. Työpajan on tarkoitus siirtää juuri tätä erityisosaamista eteenpäin.
Valmis fantasiateos on tarina
Ylitalo on tehnyt kuvaamista omien sanojensa mukaan "vakavammin" parin vuoden ajan. Hän kertoo kuvaavansa mielellään ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan sekä luontoa aamun tunnelmassa - herkkyyttä, usvaa ja kauneutta.
Ja nyt, pitkän ja istumalihaksia vaativan luomisprosessin jälkeen hän istuu valmis, utopistinen fantasiateoksensa edessään. Aika äärilaitoja toisilleen?
– Kyllä, mutta haluan opetella tätä taitoa jatkoa ajatellen.Vaikka tekisikin herkkää taidetta tai ottaisi kuvia ihmisistä, voi niitä esimerkiksi asetella eri ympäristöihin näiden kuvankäsittelytaitojen opein.
Ja sitä paitsi, kun Ylitalon teosta katsoo, näkee, että sen keskiössä on herkkä kahden ihmisen välinen tarina ja tunne.
Aiemmin kurssilla kengänkorot hiekassa uponneina seisonut tympääntynyt nainen ja Jack Sparrow -hahmo viestivät toisilleen vahvaa tunnetta – nyt vain tässä utopistisessa asetelmassa, jossa vedetään valtamerilaivaa.